Gottfried Wilhelm Leibniz

1.1 Johdanto

1.2 Mikä on monadi?

Monadit muodostavat maksimaalisen järjestyneen kokonaisuuden, koska Jumala on luomistyössään jo aikojen alussa asettanut "etukäteen asennetun harmonian" monadien välille. Nämä aineettomat ja "ikkunattomat" toisiaan havaitsevat oliot ovat Leibnizille monadeja. Monadin olemus ei ole mekanistisesti kuvattavissa,vaan se on eräänlaista sieluntoimintaa, silloinkin kun se on täysin tiedostamatonta ja automaattista. Leibnizin epäilemättä hyvin vaikeasti käsitettävä ja äkkiseltään elämälle vieraalta tuntuva metafyysinen järjestelmä on reduktiivisen materialismin äärimmäinen vastakohta ja puhtaaksiviljeltyä reduktiivista idealismia. Hänen systeeminsä ei silti ole platonismia, vaan ontologista idealismia, jonka mukaan todellisuus on kaikessa monimuotoisuudessaan  tässä ja nyt, ikuisesti. 

Sekä fyysiset että elottomat kuin myös kaikki elävät oliot, ovat  palautettavissa samoihin ei-ulottuvaisiin, jakamattomiin ja katoamattomiin alkutekijöihinsä eli monadeihin. Koska Leibniz ajatteli, että substanssien eli äärimmäisten perusyksiköiden on oltava jakamattomia ei mikään aineellinen voi olla substanssi, koska periaatteessa kaikki aineelliset yksiköt voidaan jakaa osiin. Siksi Leibnizin mukaan substanssin on oltava sielullista, henkistä (tässä Leibniz liittyy Descartesin ajatteluun). Monadi on siis "substanssi, joka on aidosti yksi" eikä se koostu toisista substansseista, mikä ei tarkoita sitä, että substanssi olisi vailla sisäistä rakennetta. Monadin sisällä on päinvastoin kokonaisia maailmoja Leibnizin filosofiassa.

2.1 Perseptio – havainnot - muutos

Descartes ja hänen aikalaisensa käyttävät termiä perseptio (perception) synonyyminä termille ajatus (cogitatio). Skolastisessa kielenkäytössä perceptio on siis laajempi käsite kun nykyinen englannin perception, joka usein rajoitetaan aistihavaintoon. Leibniz pyrki yhtenäiseen järjestelmään, joka yhdistäisi Platonin ja uusplatonistien filosofian Aristoteleen ja Demokritoksen oppeihin. Hän halusi toisaalta puolustaa Aristoteleen finalistista hylomorfismia ja toisaalta uutta mekanistis-matemaattista luonnontiedettä, joiden hän katsoi täydentävän toisiaan. Perseptio kattaa sekä sisäisten ja ulkoisten aistien havainnon kaikki muodot, että intellektuaalisen intuition tai käsittämisen. Leibniz kuitenkin laajentaa käsitettä edelleen. Rene Descartes pitää tietoisuutta tai välittömän tiedostamisen mahdollisuutta ajattelun tai perseption yhtenä tärkeänä kriteerinä. Leibniz käyttää perseptiota yleisnimikkeenä kaikille olevaisen (monadien) tiloille, yhtä hyvin tiedostetuille kuin tiedostamattomillekin. 

On tärkeä huomata, että millään kahdella monadilla ei ole eikä voi olla tasan samaa näkökulmaa - minä olen monadi, joka kokee jotakin omalla tavallani ja sinä olet toinen monadi, joka kokee asioita omalla tavallaan. Jokaisella monadilla on sen oma näkökulma ja tämä näkökulma ei ole muuttumaton, vaan se voi vaihdella eri aikoina. Ei ole niin Leibnizin mukaan, että yksi ja sama todellisuus näyttäytyy vain eri tavoin eri monadeille, vaan joka monadilla on oma maailmansa, jota kukin monadi tarkastelee kullekin monadille ominaisella "sekavuusasteella"- toinen monadi näkee kirkkaammin ja toinen sumeammin. 

2.2 Jumalan metafyysinen välttämättömyys Leibnizille

Jokainen monadi heijastaa koko maailmaa rakenteessaan ja myös kaikkia muita monadeja. Leibniz päätyy siis radikaaliin pluralismiin, moniarvoisuuteen, vastakohtanaan Spinozan monismi, jossa koko todellisuus upotetaan yhteen supersubstanssiin. Pluralismi  Leibnizilla ei ole vain perussubstanssien määrää koskevaa, vaan myös monadien sisäiseen luonteeseen liittyvää, ne muuttuvat kaiken aikaa, ne ovat energisiä, eivätkä staattisia.

Kaikki muutos on muutosta tai siirtymistä yhdestä perseptiotilasta toiseen. Leibniz kutsuu tiedostamattomia tiloja pieniksi perseptioiksi, petites perceptions. Tietoisista perseptioista, so. perseptioista, jotka sisältyvät Descartesin laajaan ajatuksien luokkaan, Leibniz käyttää termiä apperseptio (aperception). Leibnizin mukaan tiedostamattomien ja tiedostettujen perseptioiden erottaminen pelastaa meidät kartesiolaisten tekemästä pahasta virheestä, joka johti dualismiin ja siihen liittyviin harhaluuloihin, kuten siihen että vain henget (esprits) ovat monadeja ja että eläinsieluja ja muita enthelekheioita ei ole olemassa. Leibniz kritisoi kartesiolaisia sekä skolastikkoja siitä, että he ovat sekoittaneet keskenään pitkäaikaisen tajuttomuuden ja kuoleman suppeassa mielessä, ja sortuneet ajattelemaan sieluja erillään olevina. 

3. Ihminen ei ole tyhjä taulu

Pelkän mekanistisesti kuvattavan yksinkertaisen fysikaalisen tilan ja kompleksisen organismin tietoisten kognitiivisten tilojen välillä on vain aste-eroja. Järjestelmät, joita kutsutaan sieluiksi tai sielua (tietoisuutta) omaaviksi, ovat jotakin enemmän mutta eivät periaatteellisesti erilaisia kun tajuttomat yksinkertaiset monadit, olevaisen (aineettomat) yksinkertaiset peruselementit. 

Tämä on sekä omintakeisen kiehtova että hyvin  vaikeaselkoinen näkemys. Leibniz ei kuitenkaan pidä monadejaan tässä mielessä kuvina. Leibnizin representaation käsite on, kuten monadinkin, äärimmäisen abstrakti. Monadeissa ei ole ikkunoita, hän huomauttaa. Leibnizin mukaan jokainen monadi on omalla tavallaan maailmankaikkeuden peili. Tärkeätä tässä yhteydessä sitä vastoin on perseptioiden tai representaatioiden järjestys koska maailmankaikkeus on säädetty täydelliseen järjestykseen, täytyy myös esittäjässä (le représentant) olla järjestys, siis sielun perseptioissa, ja niin ollen ruumiissa, jonka mukaan maailmankaikkeus on siinä esitettynä. Muisti tuo tietynlaisen järjestyksen perseptioiden moninaisuuteen: muistiin jääneet perseptiot herättävät odotuksia tiettyjen perseptiosarjojen toistuvuudesta näin eläimillä ja ihmisillä syntyvät tottumukset ja niihin perustuvat odotukset. 

 Vaikka ihmiset ovatkin suurimman osan ajasta empiirikkoja niin välttämättömiä totuuksia koskevan tiedon ja niiden abstraktioiden avulla ihminen kohoaa Leibnizin mukaan myös reflektiivisiin akteihin joiden kautta ihminen alkaa ajatella minäänsä, ja alkaa pohtia, että tämä tai tuo löytyy meistä. Leibnizin mukaan ajatellessamme itseämme me ajattelemme Olevaista, Substanssia, yksinkertaista ja yhdistettyä, aineetonta ja itseään Jumalaa, kun käsitämme että se mikä on rajallista meissä, on Jumalassa rajatonta. Jumala on Leibnizille välttämättämätön substanssi, joka täydellisyydessään sisältää ne  kaikki pienimpiä yksityiskohtiaan myötä täydelliselle oliolle ominaisella ylhäisellä tavallaan. 

Leibniz oli aktiivinen kaikilla mahdollisilla inhimillisen tiedon ja oppineisuuden aloilla ja toimi myös logiikan uudistaja. Hän haaveili logiikan kehittämisestä scientia generaliaksi, eli yleiseksi tieteeksi, jonka tarkoitus oli sisältää päättelysääntöjen täydellisen kokoelman lisäksi myös toden filosofian periaatteet.

4. Ristiriidan ja riittävän perusteen lait 

Eräs vaikeasti käsitettävä johtopäätös Leibnizin inesse-periatteesta on teesi kaiken välttämättömyydestä sekä optimum-periaatteesta seuraavaan teesiin kaiken optimaalisesta hyvyydestä.Leibnizin mukaan Jumala on luonut monadit ja niiden koko historian, joten hän on valinnut juuri tämän maailman, jossa suurin määrä järjestystä yhdistyy maksimimäärään moninaisuutta. Maailmassa oleva paha korostaa vain hyvää - kokonaisuus on optimaalinen Leíbnizin ajattelussa. Kaikelle on jokin rationaalinen syy. 

5. Teoria voimasta

Voiman (Kraft) käsite yhdistyy lähes kaikkiin Leibnizin filosofian osa-alueisiin.  Voidakseen selittää liikkeen Leibniz kehitti teorian voimista, jonka kautta hän saattoi argumentoida sen puolesta, että substanssi ei ole ulottuvainen eikä ole liike itsessään. Teoria voimista mahdollisti Leibnizille myös irtisanoutumisen okkasionalismista (erityisesti Malebrancheen liitetty oppi, jonka mukaan Jumala ikään kuin päivitti maailmankaikkeuden joka hetkenä uudestaan) ja Spinozan ajattelusta. Leibniz piti voimateoriaansa mullistavana keksintönä - uusi teoria voimista eli dynamiikka olisi käänteentekevä uusi tiede, joka paljastaisi luonnon todellisen luonteen. Leibnizia pidetäänkin yleisesti modernin luonnontieteen dynamiikan ensimmäisenä puolestapuhujana.  Dynamiikan uusi tiede liittäisi aristotelisen metafysiikan moderniin mekaniikkaan. Leibniz erottaa neljä erilaista voimaa. 

•  primitiivinen aktiivinen ja passiivinen voima sekä 
•  johdannainen aktiivinen ja passiivinen voima. 

Primitiiviset voimat muodostavat substanssin ytimen. Voimme kuvitella substanssin koostuvan aktiivisesta voimasta, jota rajoittaa passiivinen voima. Johdannaiset eli derivatiiviset voimat ovat primitiivisten voimien (ilmenemis)muotoja, aksidentteja tai modifikaatioita (satunnaisia tai muunnoksia). Kaiken kaikkiaan huomaamme, että Leibnizin lähtökohtana on yllättäen passiivinen, ei aktiivinen voima.  Passiivinen voima yhdistyy liikkeen vastustamiseen. Ensinnäkin on läpäisemättömyys (antitypia) - voima, joka estää kappaletta tulemasta toisen kappaleen lävistämäksi. Sitten on "tiettyä laiskuutta", voima, joka aktiivisesti toimii liikkeen vastavoimana (inertia). Inertia vastustaa aktiivisesti kaikkia yrityksiä saada kappale vaihtamaan paikkaansa. Yhden kappaleen on mahdotonta tulla toisen kappaleen paikalle, ellei toinen anna tietä.  Passiivinen voima mahdollistaa ulottuvuuden, sillä se on vastavoiman diffuusio, kappaleiden omaaman läpäisemättömyyden suora seuraus. Passiivinen voima on kaikkialla sama ja sen kokonaismäärä kappaleessa on verrannollinen sen tilavuuteen (massaan). · Passiivinen voima jaetaan siis  primitiiviseen ja  johdannaiseen. 

6. Dynamiikan ja metafysiikan suhde

Keskeinen termi Leibnizin dynamiikassa on jännite, vaikkakin eräänlainen harmoninen jännite. Maailma on täynnä erilaisia vektorimaisia voimia, impulsseja, jotka vetävät eri suuntiin. Meillä on ruumiillinen substanssi, jossa aktiivinen primitiivinen voima muodostaa kokonaisuuden ensisijaisen aineen (materia prima) kanssa, mikä vastustaa kaikkea liikettä.

Ylös