Aristoteleen metafysiikasta ja logiikasta

1. Aristoteles: Yleistä

• lähtökohtana "terve järki", yleiset uskomukset ja yleinen kokemus edeltävän perinteen kriittinen tarkastelu: ihmisten, varsinkin viisaiden, näkemyksissä on yleensä ainakin jotain totta ·
• päämääränä vallitsevien käsitysten valikoiva täsmentäminen, ei niiden vallankumouksellinen näennäiseksi osoittaminen
• toisaalta Aristoteleen voi sanoa filosofiassaan pyrkivän vastaamaan nimenomaan Platonin esittämiin ongelmiin

2. Miten saamme luotettavaa tietoa?

 Aristoteles ei ollut Platonin tavoin idealisti vaan empiristi ja realisti. Toisin sanoen Aristoteles hylkäsi ajatuksen siitä, että pelkästään ajattelun avulla olisi mahdollista saavuttaa luotettavaa tietoa. Ajatuksissamme voimme yhdistellä asioita väärin toisiinsa; kuvitella jotain jonka aistihavainto kumoaa. Aristoteleen mielestä yksittäisen objektin havainnointi oli ainoa lähes täysin luotettava tiedon lähde. Täten kaiken tieteellisen tiedon lähtökohdaksi tulee havainto. Havainnot kuitenkin muodostavat vain lähtökohdan, sillä tieteellä pyritään yleisten olioiden tuntemukseen, so. yleistyksiin. Hänen filosofiassaan tärkein maailmaa koskevan tiedon lähde ei ole ideaalisia muotoja tai sanojen oikeita määritelmiä koskevat intuitiot, vaan luonnonilmiöistä tehdyt havainnot ja järjestelmällinen tietojen kerääminen. Aristoteleen käsitys tieteestä on siten hyvin moderni ja nykytieteen induktiivista menetelmää vastaava (kerätään havaintoja järjestelmällisesti ja muodostetaan teoria, joka selittää havainnot parhaiten).

Aristoteles ajatteli siltä osin Platonin tavoin, että aito tieteellinen tieto kohdistuu ensi sijassa yleisiin säännönmukaisuuksiin ja olioille yhteisiin universaaleihin piirteisiin, mutta poiketen Platonista Aristoteles ei pitänyt näitä korkeamman tason ilmiöitä, "muotoja", itsenäisinä olioina. Aristoteles kohdisti mielenkiintonsa enemmän luonnontieteisiin (astronomiaan, lääketieteeseen, fysiologiaan jne.), kuin arkikäsitysten loogiseen analysointiin ja geometriaan huomionsa kiinnittäneet Platon ja Sokrates. Aristoteles jaotteli tieteet teoreettisiin ja käytännöllisiin; teoreettiset tieteet kuten filosofia (metafysiikka), matematiikka ja fysiikka (luonnontieteet) tutkivat luonnonjärjestystä (kosmosta), ja todellisuuden välttämättömiä rakennepiirteitä, kuten lukusuhteita. Käytännölliset tieteet kuten etiikka ja valtio-oppi sen sijaan eivät tavoittele tietoa luonnosta ja todellisuudesta. Ne soveltavat tietoa todellisuudesta käyttäytymissääntöjen, lakien ja moraaliarvostelmien luomisessa, ja tämän tiedon kautta ihmisten luonteen kasvattamiseen ja sitä kautta käyttäytymisen suuntaamiseen oikealle tielle.  

3. Hyveet- Aristoteleen etiikasta

Paheista Aristoteles ajatteli, että ne ovat liioiteltuja hyveitä: kun hyveet "menevät överiksi" ne vääristyvät paheiksi. Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles ylistää filosofia (eli intellektuaalista ihmistä) onnellisimpana ja hyveellisimpänä ihmisenä, mitä voi olla olemassa. Luonteen hyveinä Aristoteles piti mm. reiluutta, kohtuullisuutta ja ystävällisyyttä. Hyveiden alkuperään Aristoteles otti optimistisen kannan. Luonteen hyveet syntyvät vähitellen, ei luonnostaan ja valmiiksi istutettuina, mutteivät myöskään vastoin ihmisen luontoa, vaan ihminen on luonnostaan kykenevä ottamaa hyveet vastaan. Luonteen hyveet ovat siis taipumuksia eli dispositioita; ihmisessä olevaa potentiaa, joka pyrkii aktualisoitumaan (tulemaan todeksi). Mutta ei ole itsestään selvää, että hyveet pääsevät aktualisoitumaan. Ihmisellä on synymästään asti taipumus tulla hyveelliseksi, mutta ihminen oppii hyveet harjoittelemalla niitä käytännössä. Inhimillisellä kasvulla on siten keskeinen sija Aristoteleen ihmiskäsityksessä. Luonteen hyveet ovat taitoihin verrattavissa: ihminen oppii kirjoittamaan kirjoittamalla ja kohtuulliseksi hän oppii harjoittamalla kohtuullisuutta. Lainsäätäjät tekevät Aristoteleen mukaan ihmisistä hyviä totuttelemalla heitä. Tavat ja sosiaalisuus ovat keskeisessä asemassa hyveelliseksi oppimisessa.

Aristoteles opetti avioliitosta, että paras ikä miehelle mennä naimisiin on 37 vuotiaana sillä silloin hän on henkisesti kypsempi, ja miehen kannattaa mennä naimisiin kaksikymppisen tytön kanssa. Tällainen ikäero on hyvä molempien kannalta; kaksikymppinen tyttö on hyvässä iässä tekemään lapsia eikä miehelle tule myöhemmällä iällä tarvetta vaihtaa vaimoaan nuorempaan. Toisin sanoen Aristoteles ajatteli aika lailla miehen näkökulmasta; hän ei ottanut huomioon, mitä mieltä tyttö saattaisi olla itseään lähes parikymmentä vuotta vanhemmasta miehestä.

Aristoteles kehitti keskitien opin vastauksena kysymykseen, mistä tiedämme mikä teko on milloinkin hyveellinen. Keskitien opin mukaan mitään ei saa olla liikaa eikä liian vähän. Hyve on tietynlaista taitoa (kuten vaikka soittotaito) ja hyveitä harjoiteltaessa on noudatettava harjoitteluun liitettyjä yleisiä periaatteita. Hyveet kuten terveys turmeltuvat jos jotain on liikaa tai jotain puuttuu Aristoteleen mukaan. Hyve syntyy suhteessa paheeseen. Koska järki on ihmisen jumalallinen aines on järjen avulla punnittava ääripäiden suhteellinen paino ja löydettävä sopiva keskitie. Ratkaisevaa on kaikinpuolinen tasapaino, ei yksittäiset teot. Aristoteles ei tarkoittanut, että koskaan ei saa tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Muttta hyveet rakentuvat suhteessa erikseen yksilöityihin ääripäihin. Aristoteleen ajattelu on pragmaattista vastakohtana Platonille: yksilöllisiin erityistekijöihin kytkeytyvällä käytännöllisellä järjellä, joka etsii kuhunkin tilanteeseen mahdollisimman oikeaa ratkaisua on keskeinen rooli käytännön toiminnassa. Käytännöllinen järki on aina tilannesidonnaista eikä tavoittele mitään yleisiä totuuksia.

4. Metafysiikasta

5. Syyn käsite ja muutos

• potentiaalisuus: kyky, mahdollisuus, voima tulla joksikin tulevaisuudessa. Aine edustaa puhdasta potentiaalisuutta ja muoto on aktiivinen tekijä muutoksessa 
• aktuaalisuus: nykyhetkinen todellisuus 

Muutoksen syyt  Aristoteleen mukaan: mitkä tekijät ovat vastuussa siitä että oliosta tulee sellainen kuin siitä tulee? 

• olio muodostuu tietystä aineesta - aineellinen syy
• oliolla on tietty muoto - muodollinen syy 
• oliolla on tietty päämäärä tai tarkoitus - päämääräsyy 
• olion muutoksen siksi mitä se on, on sysännyt käyntiin jokin tekijä - vaikuttava syy.

6. Substanssi

Vastaavasti muoto itsessään ei ole se mikä jokin on, vaan olio on aineen ja muodon yhdistelmä. Kaksi oliota voivat olla muodoltaan jopa identtisiä, mutta silti eri olioita (kumpikin on erillinen jokin), koska sama muoto toteutuu kummassakin tapauksessa eri aineessa. Aristoteles erotteli toisistaan primäärisubstanssit, joita ovat yksilöoliot (esim. Platon), ja sekundaarisubstanssit, joita ovat niiden luokkien lajiolemukset joihin yksilöoliot kuuluvat sen mukaan, täyttävätkö ne kyseisen luokan määrittelevät piirteet (esim. ihminen on tällainen lajiolemus; ihmisen määritelmä Aristoteleen mukaan on rationaalinen eläin, täten Sokrates on ihminen, koska hänen ominaisuuksiinsa kuuluu olla eläin ja olla rationaalinen - hän siis täyttää ihmisen lajiolemuksen määrittelevät piirteet). 

7. Ominaisuudet

Jos Sokrates kuitenkin on essentiaalisesti ihminen (olisiko mahdollista, että Sokrates ei olisikaan ollut ihminen vaan sika tai apina?), ja ihminen on rationaalinen eläin, on rationaalisuus Sokrateelle määrittelevä piirre. Jos Sokrateen sielu menettäisi ajattelukyvyn, lakkaisi Sokrates olemasta se olento mikä hän on eli rationaalinen eläin. Eläminen valtiossa kuuluu myös ihmisen olemukseen. Ihminen on Aristoteleen kuuluisan määritelmän mukaan luonnostaan valtiossa elävä olento, poliittinen eläin (homo politicus).

8. Logiikka - praktinen syllogismi

• olisi mahdollista laatia täsmällinen säännöstö joka luettelee kaikki sallitut päättelyaskeleet l. antaa muodolliset ja ei-tulkinnanvaraiset ohjeet siitä milloin yhden väittämän saa loogisesti päätellä jostakin toisesta väittämästä ja milloin ei (syllogismit), 
• löytää metafysiikan (ensimmäisen filosofian, kuten Aristoteles sitä nimitti) avulla ne intuitiivisesti selvät ja yksinkertaiset tieteen perusväittämät (aksioomat) joista koko muu tieteellinen tieto olisi loogisesti dedusoitavissa (johdettavista yleisestä yksittäiseen). Aristoteles laati kokoelman muodollisesti pätevistä päätelmistä, joita hän kutsui syllogismeiksi. 

Tämä on ensimmäinen yritys historiassa selittää selittää inhimillinen toiminta. Kyseessä on humanististen tieteiden filosofian eräs perusteema. Näiden syllogismien tuntemista ja soveltamista väittelyissä Aristoteles piti suositeltavana ja luotettavana dialektisenä menetelmänä totuuteen pyrkimisessä. Aristoteleen oivallus oli erottaa päättelyn pätevyys siitä, mitä premisseissä ja johtopäätöksessä väitetään, ja tarkastella päättelyn pätevyyttä yksinomaan sen loogisen muodon eikä merkityksen, perusteella. Jos premissinä on, että Sokrates on ihminen ja että kaikki ihmiset ovat luonnostaan kuolevaisia, seuraa pakostakin että myös Sokrates on kuolevainen, päättely on ehdottoman sitova, eli loogisesti pätevä. 

Premissi 1: Sokrates on ihminen. 
Premissi 2: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.
Johtopäätös: Siis: Sokrates on kuolevainen. Mutta mistä tiedämme päättelyn olevan pätevä? Siitäkö, että tiedämme kuka Sokrates oli ja että kaikki ihmiset jotka ovat koskaan eläneet tai tulevat koskaan elämään olivat kuolevaisia? Ei, sillä ei ole merkitystä. Ainoastaan päättelyn muotoa tutkimalla voimme vakuuttua siitä, että jos premissit pitävät paikkansa on myös johtopäätöksen pakko pitää paikkansa.

Johtopäätös on itse teko. Jotain siis todella tapahtuu praktisen syllogismin seurauksena. Aristoteleen praktinen syllogismi voidaan kuvata myös tällä tavalla:

• 1. päämäärään viittaava arvolause
• 2. keinoihin viittaava uskomuslause
• 3. seuraus eli itse teko

Ihminen alkaa suorittaa itse tekoa heti kun päämäärä on todettu ja se on liitetty tiettyyn tekotyyppiin ilman vähäisintäkään loogista katkoa ajatuksesta tekoon. Kiintoisaa on huomata, että Aristoteles ei tunne tahdon vapauden tai valinnan käsitettä missään nykyihmiselle tutussa  muodossa. Hyveellinen ihminen toimii väistämättömästi hyveellisesti eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa toimimiseen. Aristoteles kuten Platon eivät tunne individualistista psykologiaa, jonka kehittymisen aika on myöhemmässä historiassa pari tuhatta vuotta myöhemmin.

Ylös